Story of my life...

4.8.2009

Moni on kysynyt, että miten tähän on tultu. Mitä sä oot aikaisemmin tehny. No, tässä tulee story of my life ja muutamia paljastuksia.

Lapsuus

Tietojeni mukaan synnyin Kristiinankaupungin sairaalassa ja passiin on syntymäpaikaksi merkitty Teuva. Siis poika Pohjanmaalta, häjy. Naapurissa asuivat Salomäen painijaveljekset. Teuvalta siirryttiin Porin kautta Espooseen. Ehkä hyvä niin. Jos oltais jääty Teuvalle, olisin luultavasti painija. Jos taas Poriin, olisin lätkäjätkä tai autokauppias.

Espoosta ovat myös muodostuneet ensimmäiset muistikuvani. Hämärästi muistan, kuinka olin lapsena faijan repparissa hänen juostessa hulluna ympäri Espoon pururatoja. Espoossa tuli vietettyä koko lapsuus, yhdessä äidin, isän ja kahden sisaruksen kanssa. Pääkallopaikkana toimi merellinen Kivenlahti ja amfit. Perheemme päivittäisrytmin täytti urheilu. Jalkapallo, yleisurheilu, karate, pesäpallo, triathlon, mitä vain, mutta ennen kaikkea koripallo. Kaikki paitsi äiti pelasivat palloa ja alapihallekin rakennettiin oma kenttä. Äiti piti työn ja opiskelun välissä huushollia pystyssä.

Korisseurana oli pitkään Honka ja faija toimi myös sen puheenjohtajana sekä edustusjoukkueen managerina. Mä matkustin edarin bussissa kaikkiin peleihin ja kotimatseissa luuttusin lattiaa. Meillä oli kasassa yksi kaikkien aikojen juniorijoukkueista. Ensimmäinen matsi voitettiin 106-6 ja seuraava 103-0. Tuhkimotarina jatkui monta vuotta, ja ensimmäinen tappio taisi tulla vasta vuosien päästä. Joukkueen ylivoimaisesti paras pelaaja oli takamies, joka vastustajien koutsien mukaan pyöri kuin puolukka ....., nimeltään Juha Manner. Jusaa ei saanut kukaan kuriin ja sen vanavedessä oli helppo kusettaa vastustajia.

Nuoruus

Koulut tuli käytyä Kivenlahdessa ja lukio Espoonlahdessa. Yläasteella kovisten kaljotellessa kalliorannalla, mä pyyhkäsin siitä ohi juoksulenkkarit jalassa. Tyttöjenkään päälle en oikein ymmärtänyt mitään, eikä niitä ollut edes mulle tulossa. Pilottirotsit ja mokkasiinit poimivat parhaat päältä. Parhaimmat kaverit olivat urheilun parista ja ovat sieltä edelleen. Ja hyvä niin. Siitä kiitos vanhemmille. 

C-poikien SM-sarjaan siirryttäessä tuli vähän epäselvyyksiä valmentajien kanssa ja rooli olisi ollut luvattoman pieni. Niinpä tie vei Hesan Namikaan, jossa päävalmentajana toimi muuan Pekka Salminen. Oli kova paikka erota parhaista kavereista, joiden kanssa oli tullut treenattua lähes päivittäin. Salminen antoi mulle mahdollisuuden, otti mut jengiin ja piti uskoani korikseen yllä. Iso kiitos Salkulle, ne muistot kantavat vielä tänäkin päivänä. Namikan kanssa voitettiin Honka SM-finaaleissa ja napattiin myös PM-kultaa. Oma rooli ei ollut mitenkään merkittävä, mutta oli se ihan nätti fiilis kätellä vanhoja pelikavereita ja valmentajia kulta kaulassa. Vein vanhoille koutseille kiitokseksi hopea-toffeeta. Huumorimies kun olen. 

Namikan Helsinki-vuosina opin myös tutustumaan tyttöihin. Pyörittiin jätkien kanssa City-käytävän Tempossa ja välillä Lepakossa. Niihin aikoihin tais tulla vedettyä ekat kielarit ja vähän jotain muutakin. 

Matka jatkui Espoonlahden lukioon ja korisura takaisin Honkaan. Ensimmäinen vuosi lukiossa meni ihan jees, mut sit paras kaveri Tiaisen Olli lähti vaihtoon jenkkeihin ja mulla paino koris ja karate täysillä päälle. Karatessa tuli hankittua yks SM-mitsku, mut se oli pakko jättää, sillä koris vei kaiken ajan. Mä siirryin toiseks vuodeks Kauniaisten korislukioon ja keskityin täysillä palloon. Honkaan siirtyessä Mannerin Juuso oli nostanut mun itseluottamuksen uudelle tasolle ja antoi vastuuta mielin määrin. Kori näytti ruotsin laivan kokoiselta ja ihan sama mistä heitti, kaikki tuntui menevän. Samalla koulu kärsi. Kävin tokana vuonna 5 kurssia ja lukio oli jäädä. Faija ymmärsi jotenkin, äiti ei hirveen hyvin. Tein sivussa Lohmanin Patelle apparin hommia jakeluautossa ja tienasin omaa rahaa.

Tuloksena korikseen panostamisesta oli A-poikien SM-kulta ja lähes keskeytynyt lukio. Korishuuman jälkeen tulin järkiini ja jatkoin lukion loppuun Espoonlahdessa. Ehkä oli hyvää pitää välivuosi ja satsata kaikki korikseen. A-poikien SM-joukkueessa pelasi lähes kaikki niistä mun lapsuusaikojen joukkuekavereista. Boys were together and back in business again. Mestaruutta juhlittiin viikko ja siitä suoraan PM-kisoihin. Meille painotettiin, että laivalla juhliminen loppuu. No ei todellakaan loppunut. 12-vuoden yhteinen tarina jätkien kanssa oli saanut arvoisensa kruunun ja me otettiin siitä kaikki irti. PM-kisoissa tiputtiin Kouvolan Kouvoille, jotka oltiin voitettu sarjassa noin 30 pinnaa. Päivän kunto ei ollut ihan kohdillaan. Kouvot tais lähteä aamulenkille, kun me valuttiin hotellille. Ihan sama, me oltiin saatu se mitä haluttiin.

Armeija ja opiskelu

Oli päätösten aika. Lukio oli hoidettu, mitä nyt? Oli aika hoitaa pois suomalaisen miehen ainoa velvollisuus, armeija. Santahamina kutsui -98 ja siellä tuli palveltua vuosi, sekä jäätyä töihin puoleksi vuodeksi. Alapunkassa nukkui paras lapsuudenkaverini, karaten maailmanmestari Mika Valkama. Huikeita muistoja. Hommat tuli hoidettua omalla tyylillä, poikamainen virne naamalla. Leireille tuli tilattua pizzoja, ajettua salaa takseilla ja loppusodassa käskytin joukot metroon rynkyt selässä. Sanomistahan siitä tuli, mutta jostain syystä jäin harmaisiin vielä töihin. Ehkä siksi, ettei ollut opiskelupaikasta varmuutta ja koin arvokkaaksi palvella vielä hetken isänmaata. Armeijassa työskentelyn lisäksi olin aloittanut -97 työt myös Hartwall Areenassa ja tein kahta työtä päällekkäin.

Samainen Tiaisen Olli olli päässyt opiskelemaan kansainvälisten kauppatieteiden tutkintoa ja ehdotti mulle et pyrkisin kanssa kouluun. Olli ties, et mä en mitään pääsykoekirjoja ala pänttäämään ja tohon kouluun oli pääsykokeina psykologiset testit ja haastattelut. Painoin sinne suoraan treeneistä ja meinasin kääntyä aulassa takaisin. Aula oli mustanaan pukumiehiä ja salkkuja. Wtf? No, siellä oltiin ja mentiin kokeisiin. Vähän ajan kuluttua tuli postia, et olin päässyt opiskelemaan kuuden opiskelijan BBA/BA-linjalle. No, ei muuta kun kouluun.

Koulu meni niin ja näin, mutta elämä maistui elämältä. Kivenlahdessa oli vauhti päällä ja loistoporukka. Nesi Tutra, Arvi ja kumppanit. Tiedätte mistä puhun. Osa jätkistä veti kymmennettä vuotta abiristeilyllä. Nesi pääsi lööppiin, "nämäkin abit löysivät toisensa." No Nesi oli tosiaan ollut abi, kuvanottohetkestä tasan 10 vuotta sitten. Elin villiä poikamieselämää ja luvassa oli opiskelua myös Englannissa. Mulla oli ollut Englannista vähän eri kuva. Sinne saavuttaessa lentokentän juna-asemalla luki käsinkirjoitetuilla tikkukirjaimilla, sorry no trains today. No just, noinhan sitä toimitaan 5 miljoonan ihmisen kaupungissa. Ei muuta ku taksi alle ja campukselle. Tultiin mestoille ja selvis, et oltiin 2 viikkoa etuajassa. No voi hemmetin hemmetti. Mitäs nyt? Mitäpä luulet.

Englanti on ylivoimasesti paskin maa, jossa olen käynyt. Täydellinen kehitysmaa, jossa mikään ei toimi. Joka paikassa kokolattiamatot, ikkunoista vetää, ruoka on kamalaa ja pubit suljetaan samaan aikaan kuin ala-asteet. Lontoo lienee ok, mutta keski-Englanti on sieltä itsestään. Paras muisto Englannista on Sami Hyypiän Champions Liiga -peli Liverpoolissa. Maanantaisin oli nimittäin 10 pencen illat opiskelijoilla. Kaikki juomat maksoivat silloisen markan. No tietäähän siinä miten käy. Yön pikkutunteina muistin, että Liverpool pelaa tiistaina Benficaa vastaan. Taksi alle, 300km kohti Liverpoolia ja joukkueen hotelliin yöksi. Aamulla oli tarkoitus soittaa Hyypiälle lipuista. Menin aamulla respaan, kysyin monelta peli alkaa ja onko Samia näkynyt. Oli näkynyt joo, eilen. Ottelu oli Benfica vs. Liverpool ja pelipaikkana Portugali. Voi hevon perse. Häntä koipien välissä takaisin campukselle.

Poikuus

Englannin tutkimusmatkan jälkeen päätin jättää koulun kesken saatuani hyvän työtarjouksen. Hongan omistaja, Mika Sohlberg, tarjosi mulle paikkaa organisaatiosta. Nanosekunti ja olin valmis. Palasin lähtöpisteeseen, sain tehdä duunikseni sitä mitä eniten rakastin, koripalloa. Ei mulle kukaan olis pelaamisesta maksanu. Mikalla on äärimmäisen iso vaikutus kaikkeen siihen, mitä on tämän jälkeen tapahtunut. Pääsin Honkaan töihin joukkueenjohtajaksi ja markkinointipäälliköksi 23-vuotiaana kloppina. 2003 keväällä tuli isoin paukku tähän asti. Honka voitti Suomen mestaruuden ja mä pääsin nostelemaan Pantteri-patsasta taivaisiin 5.000 ihmisen huutaessa suoraa huutoa. Pantteria oli nostelemassa myös lapsuuden pelikaveri Jukka Hemdahl. Sain käsiini patsaan, jonka perään olin pikkupoikana kuolannut ja joka nousi nyt kohti taivasta, sitä samaa taivasta jonne faija oli siirtynyt -99. Kroppa tärisi, itku tuli ja olo oli infernaalinen.

Kevään koriselämykset eivät jääneet tähän. Myöhemmin keväällä yksi parhaista ystävistäni Jukka Matinen voitti Bundesliigan mestaruuden ja olin aitiopaikalla. Juhlat jatkuivat Frankfurtissa ja Mallorcalla.

Hongassa jatkoin vielä pari kautta, kunnes Munkkiniemestä kuului kummia. Legendaarinen Torpan Pojat haluttiin nostaa takaisin pääsarjaan ja mut sen manageriksi. Mika ymmärsi mun mahdollisuuden ja kannusti lähtemään. ToPossa työt alkoivat 2004. Signasin Hongasta Hemdahlin veljekset, Tuomisen Ville palasi kotiin, Maurizio Pratesi parketille ja Timo Parviainen siirtyi Vantaalta Munkkaan. ToPoa elääkseen hengittävä Vilkkeen Mikko otti joukkueenjohtajan tehtävät ja Hämäläisen Harri veti viimeisen kautensa. Meillä oli dream team kasassa. Nousu Korisliigaan tuli heti keväällä 2005, 24 matsia 22 voittoa. Juhlittiin nousua mm. Saariselällä. Boys were back in town!

Jälleen oli vuoro yhden ympyrän sulkeutua. Hienosti valmentanut Niemisen Timo siirtyi apuvalmentajaksi ja päävalmentajaksi palkkasin Ruotsin mestarin, muuan Pekka Salmisen. Saman herran, joka oli merkinnyt omalla korisuralleni todella paljon. Halusin tehdä ToPon paluun näyttävästi, niin että koko kansaa tietää ToPon palanneen. Idea syntyi Kaivohuoneen tiskillä, jossa törmäsin Dennis Rodmaniin. Superstara oli Suomessa kantamassa eukkoja ja kysyin, tulisiko "The Worm" pelaamaan meille yhden matsin. Hell yeah, if you pay me enough. Syksyllä tehtiin Korisliigan katsojaennätys, 7420 silmäparia Helsingin Jäähallissa ja ToPon paidassa kentälle kirmasi numerolla 91 Dennis Rodman. Media oli täynnä ToPoa ja olimme palanneet. Jopa ToPo-ikonit Anssi Rauramo ja Kari-Pekka Klinga alkoivat uskoa kloppiin.

Syksyllä 2006 mua pyydettiin Kokoomuksen kansanedustajaehdokkaaksi. Lähdin mukaan, täysin urheilun teemoilla. Hommassa oli plussia ja miinuksia. Oma ura eteni mukavaa vauhtia, mutta hommat ToPon peräsimessä kärsivät. Olin muutenkin jäänyt melko yksin pyörittämään palettia ja nyt siihen ei ollut edes tarpeeksi aikaa. Keväällä juuri ennen playoffseja olisin halunnut erottaa päävalmentaja Salmisen ja palkata tilalle Klingan. Asioista ei päästy yhteisymmärrykseen hallituksen kanssa, tulehtuneet välit ja kireä talous vaikuttivat koko joukkueeseen. Tuloksena laulukuoro ekalla kierroksella ja paha mieli. Jälkeen päin sekä Pekka että minä ollaan ymmärretty kyseessä olleen työasiat ja molempien tinkimätön halu menestyä. Hieno mies. Salminen jatkoi matkaansa takaisin Ruotsiin ja mun vaalikamppis tuotti yli 2000 ääntä. Kamppis joka tehtiin lähinnä puskaradiona ja Karalahti keulakuvana. Hyvä, ettei menty läpi.

ToPoon palkattiin koutsiksi loistotyyppi, Kamisen Tomppa ja kaikki näytti hyvältä. Tiukkaan taloustilanteeseen oli luvassa parannusta ja pelastajaksi oli noussut muuan munkkalainen lääkärifirma sekä sijoittaja. Pinnan alla kuitenkin kyti ja välit hallitukseen olivat sillä mallilla, että teiden oli pakko erota. Tiet erosivat syksyllä 2007. Yhteistyö ToPon kanssa kuitenkin jatkui vielä yhden etapin. Yksi kaikkien aikojen pelaajista, Michael Jordanin aisapari, Scottie Pippen oli luvannut mulle tulla pelaamaan kaksi peliä ToPoon. Ne kaksi peliä ToPo pelasi tammikuussa 2008 loppuunmyydyille halleille ja voitti molemmat. Unohtumaton elämys.

Alkuvuosi 2008 kului juhliessa ja pelatessa pokeria mm. Heroldin, Tikkasen ja Tidjanin kanssa, kunnes tuli yllättävä puhelu. Markus Selin ja Tatu Ferchen soittivat. Suomeen oli tulossa Fear Factor ja kysyivät mun halukkuutta tulla koekuvauksiin. Kilpailijaksi? Ei. Juontajaksi. Jaahas, mistäs nyt tuulee. Samaan aika oli ollut lööpit mun ja Tanja Karpelan seikkailuista. Hauska ilta, that's it. Vai hauskoja iltoja, that's it. Tarina ei kerro enempää.

Kävin kuvauksissa ja Markus soitti mulle samana iltapäivänä, et pakkaa kamat lähetään 2kk Argentiinaan kuvaamaan. Jaahas, no ei kai siinä sitte. Mennään vaan. Markus kysyi multa, et kai mä tiedän mihin oon pääni laittamassa. Kyseessä oli Nelosen yksi kaikkien aikojen isoimmista satsauksista ja luvassa oli melkoista julkisuutta. Joo, tiedän tiedän. No en todellakaan tiennyt.

Kuvaukset menivät kuulemma nappiin ja pyöritys alkoi. Yhtäkkiä musta oli tullut koko kansan Pelkokerroin-Aleksi. Ensimmäisen kauden jälkeen päätettiin tehdä heti toinen. Siinä välissä oltiin onneks jonkin aikaa Suomessa ja oli aikaa hengittää ja treenata. Samoihin aikoin laittettiin futispersoona Ville Lyytikäisen kanssa oma firma pystyyn. Ville on jeesannut mua välillä käsittämättömillä tavoilla, kun olin välillä aika holtiton. Myös näihin aikoihin alkoi syvempi yhteistyö Unibetin ja Solar Filmsin kanssa. Ennen toista kuvauskautta mä olin ehdolla vuoden parhaaks tv-esiintyjäks. Löin vedon, et jos voitan, oon vuoden selibaatissa. Enhän mä sitä voita, enkä todellakaan ole vuotta selibaatissa. Samaan aikaan oli veto päällä vuoden tipattomasta.

Venla-gaala koitti tammikuussa 2009. Olin ollut tipattomalla 6,5 kk. Myös marraskuussa, jolloin oli 300 ystävää kutsuttu viettämään 30-vuotispäivääni. Juhlistin päivää pelaamalla Hongassa Korisliiga-pelin, johon olin treenannut useamman kuukauden. Siitä siirryttiin Apolloon, jossa vieraita viihdyttivät huippuartistit ja hyvät ystävät. Iso kumarrus. Tästä lisää http://yle.fi/urheilu/kolumnit/ruudun_takaa/birdboyn_birthday_127649.html

Venla-gaalassa paukahti pommi. Yleisö valitsi mut vuoden parhaaks tv-esiintyjäks Petteri Ahomaan puheen sitä ainakin pönkittäessä. Just just. Mites tässä nyt taas näin kävi. Aloitin puheen, kertomalla et viihdemaailma on pirun vaikee bisnes. Sen tietää Vesa-Matti Loiri, Pirkka-Pekka Petelius ja minä. Päätin puheen suorassa lähetyksessä antamalla Ahomaan numeron, jonne kaikki treffipyynnöt tulisi osoittaa. Petterin puhelin oli tukossa useamman päivän. Huumorimiehiä kun olen. Samalla päättyi tipaton, oli ihan hyvä syy ottaa yks, kaks, kolme.

Seuraavana aamuna koitti lähtö jälleen Argentiinaan. Siellä oltiin taas 2kk. Oli Nykäsiä, Ahosia, Sievisiä, Sahamiehiä ja ties ketä. Onneks oli myös Soila, Rautiainen, Seppä, Sivonen, Selin ja moni muu. Loistava porukka, kerta kaikkiaan.

Argentiinasta koitti lento suoraan kohti Budapestiä ja Unibetin pokeriturnausta. Unibetin yhteistyöstä oli muodostunut isompi ja isompi. Mikäs siinä, rakastan urheilua ja pelaamista. Budapestistä lähes suoraan Dubaihin ja viimein kotiin. Olin asunut ensimmäisistä 5kk lähes 4kk hotelleissa. Nyt riitti. Onneksi olin älynnyt muuttaa takaisin Espooseen. Espoossa mieli lepää ja on upeaa palata vanhojen ystävien luokse. Melrosessa on hyvä henki ja hyvät ystävät lähellä. Tennispallo lentää milloin Tuokin, Master Yodan, Salmelaisten, milloin kenenkin kanssa. Vapaa-ajasta on oikeasti tullut vapaata aikaa.

Saas nähdä mitä seuraavaksi. Ainakin Miss Suomi -kiertue, kenties Pelkokerroin, ehkä talk show. Ainakin luvassa on Unibettia, naisille suunnattu urheilutapahtuma ja muutama muu uusi projekti. Siis ihan oikeita töitä. Lehdistä saa lukea milloin mitäkin. Kannustin liian kovaa, tai olin viihteellä. Ai olinko? Onneksi löytyy myös toimittajia, jotka pitävät positiivista jutuista. Paljon on tullut tehtyä ja paljon on edessä. Kuten sanottu, otat 99 hyvää askelta ja yhden harhan, se yksi löytyy huomenna lehdestä. 30-kymppinen ikuinen veijari on todellakin joskus viihteellä. Ei tee juurikaan mitään, jota perusjamppa ei tee. Haluaa kaikille hyvää ja pitää hauskaa. Elää elämää ja tekee työnsä täysillä. Mutta, kun se veijari on Pelkokerroin-Aleksi, jonka luonne on vähintäänkin avoin ja sosiaalinen, se päätyy lehteen. Aivan sama, virne säilyy. Ja välillä pitää katsoa myös peiliin.

Toivottavasti tämä stoori avasi vähän maailmaa ja kertoi mistä sitä ollaan tultu. Usean julkisuuskuvan takaa löytyy mitä ihmeellisimpiä persoonia. Tässä niistä yksi. Love it or hate it. Kunhan on mielipide ja uskaltaa sanoa sen ääneen. Sillä pärjää pitkälle.

Ai niin ne naiset, ketä, monta, seurusteletko? None of your business ;) Avioliitto ja lapset? Ehkä, joskus, toivottavasti. Kaksi kertaa rakastuneena, kenties kolmas kerta sanoo toden/tahdon. To Be Continued...

Yksi elämä, liekki palaa. Live it!


Poikuus jatkuu,
Aleksi. Ikuinen Linnunpoika.